Kun kirjoittaminen ei suju, sekä tarina koirasta

Huomenia vaan,

Tuli tuossa eilisen kirjoituksen jälkeen mieleen, että jotain saattoi jäädä kertomatta. Tosiaan eihän se teksti sieltä ihan itsestään synny vaan päivittäinen kirjoittaminen vaatii välissä hyvinkin paljon energiaa ja mietiskelyä. Aika monta pasianssipeliä saa pelata, jotta jokin ongelmakohta saa ratkaisunsa.

Useinmiten tulen yliopiston kirjastoon kirjoittamaan siinä 0800-0830 maissa. Lähtö koittaa viiden-kuuden aikaan iltapäivällä. Joskus myös silloin kun on vaan liian nälkä ja mikään ei suju, aikaste kun herää niin päiväruoka odottaa jo puoliyhdeltätoista.

Mieleisen aiheen takia on tosin helppo myös välillä syventyä ainoastaan lukemaan tutkimuskirjallisuutta. Yhtenä kirjasarjana käytän Pakkanen&Leikola Suomen metsien käytön historia sarja. Tosin näistä teoksista ei tutkimuksellisessa mielessä minulle niin paljoa ole hyötyä, koska tekstistä puuttuvat mm. lähdeviitteet. Tosin juttua niistä kyllä löytyy. Metsähallituksen historioita on myös mukava välissä kertailla.

On hetkiä jolloin tuntuu, että on varma jonkin asian esiintymisestä jossain. Hyvien ja säntillisten muistiinpanojen merkitys korostuu tällöin. Voi mennä useampikin tiima siinä, että löydät tietyn kirjeen tai tekstin pätkän johon olit ajatellut viitata. Voi sitä riemua, kun etsitty löytyy!

On päiviä jolloin tuijottelen koneen näyttöä pari kolme tuntia putkeen, kirjoitan sivun ja pyyhin suurimman osan tekstistä pois. Kirjoitustapani on kuulemma liian pyöritteleva. Itse en tätä tietenkään myönnä/tunnista, mutta voihan se olla niinkin ;) Minusta nyt on vain olennaista kertoa myös jutut asioiden taustalla. Järkeväähän se ei aina ole, mutta historia syntyy myös tarinoista. Tässä niistä yksi.

Lokakuussa 1906 olivat metsänvartijat liikkuneet Karsikkovaarassa Kelankylän liepeillä. Olivat havainneet alueella metsänhaaskaajia itseteossa. Varkaiden onneksi heillä oli mukanaa koira vahdissa, joka "elokuvatyyliin" ilmoitti tulijoista haukkumalla. Näin ollen haaskaajat pääsivät pakoon ja metsänvartioilta jäi näkemättä keitä nämä olivat. Jälestäpäin rinteestä, korven kätköistä, löytyi metsäsauna, joka oli tietysti tarkoitettu hakkuutyömaan asuntosijaksi.

Tämmöstä. Taidampa jatkaa, jotta tulisi jotakin valmistakin.

Ensimmäin luku on melkein valmis

  Menipäs siinä pari viikkoa edellisestä kirjoituksesta. No, syy on se, että olen kirjoittanut gradun ensimmäistä lukua. Oulussa meidän graduseminaari koostuu kolmesta eri vaiheesta ja seminaareja on kaksi eriä. Ykköseminaarissa palautetaan tutkimussuunnitelma, sekä DJL (disposito, johdanta ja 1.luku). Kakkosseminaarissa käsitellään lopullinen gradun käsikirjoistus. Ykkösseminaarissa opiskelijan tulee olla vähintään kymmenen kertaa paikalla ja opponoida toisen opiskelijan ts ja djl, sekä pitää seminaarista luentopäiväkirjaa. Kakkosseminaarissa opponoidaan taas toisen opiskelijan käsikirjoitus, sekä esitellään oma.

  Minun djl:n palautus on ensi viikon tiistaina 2.4. eli vähän pahasti juuri pääsiäispyhien jälkeen. Senhän kyllä tietää missä viikonloppu menee... Simojärvellä Juomusniemen pohjoispuolella pilikillä istuessa. No siinäpä voi sitten miettiä pilkinnän ohessa (jos vain kerkiää suurelta ahvenmäärältä), kuinka Penämönjokea pitkin uitetut Penämönviian jättitukit uitettiin järvenselkää pitkin Simojokeen.

  Ensimmäisen luvun otsikkotasoiksi määräytyivät lopulta Metsähallinnon alkuvuodet, metsähaaskaus ja vaikutus yhteisöön. Ensin käsitellään siis perustamisen syyt, vaikutukset ja ongelmat. Toisena tulee metsänhaaskaus eli metsien luvaton käyttö. Perusongelmahan oli että tavankansa ei nähnyt metsähallinnon kuin riesana, joka puuttui normaaliin tapaan kaataa puita metsistä, vetää ne uittoreitin varteen ja myydä yhtiölle. Metsähallinnon näkökulma oli tietysti toisenlainen.

  Aikaisemman Iin suuren hoitoalueen (johon Ranuan uusi hoitoalue siis kuului) oli erittäin tunnettu suurista haaskausmääristä. Taisipa seutu olla koko valtakunnan pahinta haaskausluvuissa. No kuitenkin, homma oli 1903 päässyt siihen tilanteeseen, että tarkastuspiirin johdossa ollut ylimetsänhoitaja Montell määräsi, että kaikkialla on leimattava puuta niin paljon, kuin sitä vain menee kaupaksi. Saipahan metsähallinto puusta ainakin jonkin verran valuuttaa, eikä puut menny ihan ilimatteeksi. Tähän tuli parin vuoden päästä oikein Metsähallituksen johtotasolta kiertokirjeen muodossa käsky lopettaa suunnaton lupakirjapuiden myöntäminen. 

  Kolmantena käsittelen vaikutusta ympäröivään yhteisöön eli ranualaisiin. Tämä olikin vähän haasteellisempi alaluku ja joudun vielä kiirastorstaina kiiruusti miettimään voinko oikeasti vastata lähteiden perusteella kysymykseen "Oliko alueen herääminen Metsähallituksen ansiota?"

P.S. Tässä vielä lisäksi linkki arkistolaitoksen Ranuan hoitoalueen arkistosarjoihin

Muistiinpanojen evoluutio ja unohdettu suojelupäätös

Jo kandintyötä tehdessäni panin merkille, että aineiston läpikäynnin aikana tekemäni muistiinpanoni ovat muokkautuneet evoluution lailla. Alkuun muistiinpanot ovat harvasanaisia ja keskittyvät epäolennaisuuksiin, loppupuolella on taas niin hyviä huomioita, että ihan päätä huimaa. Sama on tapahtunut taas. Vuosikertomusten osalta olen kirjoitellut jos mitänkin turhaa, mutta jossain vaiheessa ajatus on muokkautunut järkevämpään suuntaan.

Olen tässä nyt muutaman päivän tauon (joita ei kyllä kestäisi olla, tilanne on vähän sama kuin maamiehellä keväällä - yksi lämmin päivä toukokuussa vastaa viikkoa elokuussa...) jälkeen alkanut käymään läpi muistiinpanoja ja ensimmäisen luvun tekstiä pitäisi alkaa tuottamaan asap. Ensimmäinen luku käsittelee ainakin Ranuan hoitoalueen perustamista, kuntalaisten metsien käyttöä, metsänhaaskaukseen puuttumista ja ehkä myös poronhoitoa.

Tämän ensimmäisen luvun kanssa meinasi alkuun olla hankaluuksia, mutta onneksi löysin 1909 suoritetun metsänhoidontarkastuksen "raportin". Olin kyllä tietoinen tästä tehdystä työstä, mutta paperit oli ovelasti naamioitu vähän erilaisella nimellä arkistoon, mitä vuoden 1922 ja 1934 tehdyt raportit.

En ollut ensimäinen joka kaipaili ko. paperinivaskaa. 1920-luvun alun leimausraportteja lukiessani havaitsin, että leimauksia oli suoritettu alueilla jotka, vuonna 1909 oli esitetty jätettäväksi metsänhoidollisten toimenpiteiden ulkopuolelle. Alueet oli siis tarkoitettu jätettäväksi rauhoitetuksi. Alueita olivat mm. itäpuolella sijaitsevat Haisuvaara ja Penämönviita. Penämönviitaa ei tosin oltu tarkoitettu rauhoitetuksi kokonaan, mutta eritoten jättiläismäiset petäjät jotka kasvoivat vaaran rinteillä. Puiden halkaisijaksi mainittiin kuuden metrin korkeudella 80cm ja pituus oli 16-18 m. Puut oli tarkoitus jättää luonnonmuistomerkeiksi. Metsänhoitaja taisi pahoitella itselleen ja alitajuntaisesti jälkipolville, että koska alueet oli nyt leimattu ne täytyi hakata ja suojelumetsiksi tarkoitetut metsät hävisivät. Huomiona oli että hoitoalueesta täytyy kyllä löytää vastaavia alueita vastaavaan tarkoitukseen. Olikohan näissä lauseissa Pohjois-Suomen metsiensuojelun ensimmäiset riimit ;)?

1912 hyväksytty Ad. Langen raportti tosiaan sisälsi näppärästi muutamia tärkeitä tietoja hoitoalueen ensi vuosista ja metsähallinon tulosta alueelle. Tosin vieläkään en ole löytänyt suoraa viittausta siihen miksi vuonna 1905 perustettiin niin monta uutta hoitoaluetta. Tietysti vastaus tähän on olemassa, mutta suoraan sitä ei oikein missään sanota. En sitten tiedä täytyykö minun kaivaa senaatin päätös syksyltä 1904, jotta saan mahdollisimman tarkan lähteen hoitoalueen perustamispäätöksestä vai riittäisiköhän viittaus Iin tarkastuspiirin vuosikertomukseen.